1.
Tämän sunnuntain nimi kirkollisessa kalenterissa on perinteellisesti ”Judica”. Puhutaan juutalaisista edellisen, Laetare -sunnuntain vaihtuessa syvimpään paastonaikaan. Juuri seuratessamme Jeesuksen kärsimystietä sen synkimpien loppumetrien ajan puhutaan juutalaisista.
Se ei tunnu hyvältä. Minulle, 21. vuosisadan kristitylle, tulee epämukava olo, kun ajattelen otsikkoa Judica. Erityisen epämukavalta se tuntuu, koska olen puoliksi saksalainen. Kuten tietänette, olen asunut tusinan verran elämäni parhaista vuosista Ranskan suuntaan kallistuvassa lounaisessa Saksassa, eikä se aika ole mennyt ohitseni jälkiä jättämättä.
Erityisesti tästä näkökulmasta katsoen meillä on kristikuntana pitkä, synkkä varjo takanamme. Kannamme mukanamme juutalaisvihan ja juutalaisvainojen historiaa. Suomalaisillekaan se ei ole kokonaan outo asia. Saksassa se on alati läsnä yhä vielä kalvavana kysymyksenä: ”Kuinka sellaista saattoi tapahtua? Kuinka meidän isovanhempiemme sukupolvi salli omien kansalaistensa silmittömän vainon ja lopulta kaiken käsityskyvyn ylittävän tuhoamisen kaikkialla siellä, minne Hitlerin valta ulottui?”
2.
Kyseessä ei tosin silloin ollut kirkon eikä kristittyjen viha juutalaisia kohtaan, ei ainakaan ensisijaisesti. En myöskään tiedä, missä määrin rotuideologiasta ja muista modernin maailman aatteista ammentava Kolmannen valtakunnan antisemitistinen propaganda käytti hyväkseen vanhaa kristillistä juutalaisvastaisuutta. Pelkään kuitenkin niin tapahtuneen. Kaikki keinot kelpasivat hirveän tavoitteen toteuttamiseksi.
Sen tähden minun on vaikea saarnata päivän evankeliumista. Pelkäään, että myös sillä on perusteltu kristillistä juutalaisvastaisuutta. Pelkään, että sitäkin on käytetty väärin pyrittäessä tavoitteisiin, jotka eivät ole Jumalasta, vaan Perkeleestä.
Juuri sillä tavoin Sielujen Murhaaja toimii. Se saa meidät totuuden ja rakkauden sijasta tyytymään puolitotuuksiin. Niitä hyväksi käyttäen se kiihottaa meitä vihaan. Ja missä vihataan, siellä lopulta myös murhataan ja tapetaan.
3.
Silti meidän on otettava päivän evankeliumi sellaisena, kuin se on meille annettu. Ja varmasti siinä puhutaan myös juutalaisista eli Jumalan Vanhan liiton kansasta. Sen sijaan siinä ei puhuta kaikista juutalaisista, ei myöskään juutalaista uskoa tunnustavista tai historialliselta taustaltaan juutalaisista yksilöistä, vaan enemmänkin silloisesta kansallisesta ja uskonnollisesta Israelista kokonaisuutena tarkastellen.
Eikä siitä puhuta kauniisti: ”Jerusalem, Jerusalem, joka tapat prophetat ja kivität niitä, jotka sinun tykös lähetetään, kuinka usein minä tahdoin koota sinun lapses, niinkuin kana kokoo poikansa siipiensä alle, ja ette tahtoneet! Katso, teidän huoneenne jätetään teille kylmille.” Näin Jeesus surren ja moittien valittaa.
Jerusalem oli Jumalan valitun kansan valittu kaupunki. Siellä oli Jumalan huone ja uskovien koti eli temppeli. Temppelissä oli Jumalan armoistuin, jota kerubit kannattivat. Jumala katsoi kohti temppeliä. Hän katsoi armollisesti niihin uhreihin, jotka siellä toimitettiin, ja uskoviin, jotka temppeliä kohti rukoillen etsivät Jumalalta apua ja pelastusta.
Jerusalem oli myös kaupunki, joka kunnioitti omaa hengellistä historiaansa. Perimätiedon mukaan Öljymäen rinteeseen on haudattu ainakin profeetat Haggai, Sakarias ja Malakia. Tänäkin päivänä Jerusalem on paitsi juutalaisten, myös kristittyjen ja muslimien pyhä kaupunki. Tietyssä mielessä se on maailman polttopiste, jossa yhdistyvät monet historialliset ja yhä vaikuttavat maailmanlaajuiset voimat ja vallat.
4.
Me emme myöskään ehkä osaa riittävästi painottaa sitä ihmettä, joka koettiin viime vuosisadalla: että poliittinen Israel syntyi uudelleen juutalaisena valtiona. Sellaista ei ollut nähty liki 1900 vuoteen. Jotakin on tapahtumassa. Niin uskon, vaikken tarkasti tiedä, mitä se on ja miten ja milloin se tapahtuu.
Silti Jerusalemin temppeli on yhä raunioina. Se hävitettiin melkein kaksituhatta vuotta sitten. ”Katso, teidän huoneenne jätetään teille kylmille.” Niin Jeesus ennusti, ja niin myös kävi vain muutama vuosikymmen sen jälkeen, kun päivän evankeliumissa kuvattu keskustelu käytiin.
Sillä sama Jerusalem, joka koristi profeettojen hautoja ja kunnioitti niitä, oli vainonnut ja surmannut Jumalan lähettiläitä. Sama Jerusalem, joka vetosi asemaansa Jumalan kaupunkina, oli torjunut luotaan ne, jotka ilmoittivat sille Jumalan tahdon. Näin Jeesus sanoo juutalaisille lainoppineille Luukkaan evankeliumin 11. luvun mukaan:
”Voi teitä, että te rakennatte prophetain hautoja, mutta teidän isänne tappoivat ne. Niin te tosin todistatte ja suostutte teidän isäinne töihin. Sillä he tappoivat ne, mutta te rakennatte niiden haudat. Sentähden myös Jumalan viisaus sanoi: minä lähetän heidän tykönsä prophetat ja apostolit, ja muutamat niistä he tappavat ja vainoovat, että tältä sukukunnalta pitää etsittämän kaikkein prophetain veri, joka on vuodatettu maailman alusta, Abelin verestä hamaan Sakariaan vereen asti, joka hukattiin alttarin ja templin vaiheella. Tosin minä sanon teille: se pitää etsittämän tältä sukukunnalta.” (Luuk. 11:47-51)
Lopulta Jerusalem jättäisi myös itsensä Jumalan pakanain pilkattavaksi ja tapettavaksi. Se ei ottaisi vastaan Häntä silloin, kun Hän itse tulisi Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa omaan huoneeseensa. Se torjuisi Hänet juuri silloin, kun Hän tulisi liian alas ja liian lähelle, puhuisi liian suoria sanoja, olisi liian heikko, mutta juuri heikkoudessaan pelottavan vahva. Jerusalem torjuisi Kuninkaansa, jonka eteen voisi pelotta pudota polvilleen tunnustaen P. Tuomaan tavoin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani.”
5.
Tämän Jumalan, jonka huone temppeli oli, Jerusalem karkotti keskuudestaan. Tämän Jumalan, joka tuli pelastamaan kansaansa, kansan johtajat luovuttivat pakanoiden surmattavaksi. He luulivat sillä tavoin pelastavansa Jumalan kaupungin ja temppelin, sen hengellisen keskuksen, mutta aivan päinvastoin kävi: Jeesuksen myötä myös Jumalan siunaava läsnäolo poistui temppelistä. Nyt se oli enää tyhjä huone ja menneisyyden muistomerkki.
Sen tähden kaikki inhimilliset ponnistelut juutalaisen Jerusalemin puolustamiseksi olivat tästedes turhia. Jeesus otettiin kiinni ja luovutettiin tapettavaksi, koska ylimmäinen pappi uskoi olevan kansalle hyväksi, että yksi ihminen kuolisi, mutta kansa pelastuisi. Toisin kuitenkin tapahtui: vain muutama vuosikymmen Jeesuksen kuoleman jälkeen roomalaiset todella tulivat ja ottivat juutalaisten johtomiehiltä sekä maan että kansan. Jerusalemin temppeli hajotettiin, ja juutalaiset ajettiin maanpakoon.
6.
Nyt kysymme, tapahtuiko tässä oikeus. Saivatko juutalaiset ansionsa mukaan? Oliko juutalaisen valtion lopulliselta näyttänyt pyyhkäiseminen maan päältä ja Jerusalemin temppelin hävittäminen rangaistus Jumalan Pojan murhasta?
Näin on Kirkon historian synkissä varjoissa jo vuosituhansien ajan kysytty. Kysymyksen ja siihen annettujen vastausten seuraukset ovat olleet hirveitä.
Ajatuksessa on tosin totuuden siemen mukana. Jeesus itse ennustaa moneen kertaan kansansa kovan kohtalon sen jälkeen, kun se hylkää Messiaansa. Siitä huolimatta Jerusalemin hävityksestä tehdyt johtopäätökset ovat olleet vääriä. Sillä, kuten jo sanoin, ”puolitotuudet ovat Perkeleestä” ja joskus pahempia kuin ilmeinen valhe.
Juuri puolitotuus on väite, jonka mukaan ”juutalaiset” tappoivat Jeesuksen. Totta on, että juutalaisten hengelliset johtomiehet antoivat Jeesuksen tapettavaksi ja myös toivoivat, että Hänet surmattaisiin. Itse surmatyön toimittivat kuitenkin roomalaiset pakanat.
Sen tähden Golgatalla olivat Herran käsiin ja jalkoihin nauloja lyömässä niin Jumalan valitun kansan kuin pakanoidenkin edustajat. Mekin olimme siellä! Sen tähden meillä ei ole mitään perusteita syyttää vain juutalaisia Jumalan Pojan kuolemasta. Padalla ja kattilalla on ”musta kylki kummallakin”!
Sitä paitsi Jeesuksen ennustamat koettelemukset eivät kohdistuneet vain vanhassa uskossaan pitäytyviin juutalaisiin tai heidän johtajiinsa. Ne kohdistuivat myös niihin Jerusalemin asukkaisiin, jotka ennen Temppelin tuhoutumista, mutta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen saivat piston sydämeensä ja tekivät parannuksen. He syntyivät kasteessa uudesti Jumalan oikean Kansan jäseniksi siinä Kirkossa, jonka ylösnoussut Kristus omana hengellisenä ruumiinaan perusti.
Nyt siis Jerusalemissa oli kristillinen alkuseurakunta, johon kuului pelkästään juutalaisia. Ja niin kuin heidän vanhassa uskossa pysyttäytyneet maanmiehensä, myös Jeesukseen uskovat juutalaiset joutuivat lopulta maanpakoon. Eikä heidän elämänsä senkään jälkeen ollut mikään menestystarina. Kirkko kyllä kasvoi ja kasvoi, mutta vainojen varjossa. Ja yhä edelleen Kirkon jäsenissä oli paljon juutalaisia.
7.
Kristuksen kirkolla on juutalaiset juuret. Niistä juurista on syntynyt se Daavidin Juurivesa, josta meidänkin pelastuksemme riippuu. Jumalan pelastusssuunnitelman mukaan sen lupauksen, jota Vanhan liiton kansa oli kantanut sydämessään ja jota Temppelin jumalanpalvelukset ja synagoogan saarnat olivat julistaneet ja johon hurskaat olivat panneet toivonsa, sen piti täyttyä ”ulkopuolella leirin” ja tämän täyttymyksen tulla Jeesuksen uhrin voimasta myös niiden osaksi, jotka olivat villien kasvumaiden villien puiden villejä oksia aina tätä kaikkein villeintä Pohjolaa myöten.
Jumalan tahto oli, että Hänen oman Poikansa uhrin pitäisi täyttää se lupaus, joka sisältyi Temppelin uhreihin, mutta saamalla tehdä ne tarpeettomiksi ja lopettaa se jumalanpalvelus, joka vasta viittasi tulevaan. Jumalan tahto oli, että jumalallinen Juurivesa antaisi elämän myös niille villeille oksille, joita mekin, suomalaiset pakanat, luonnostamme olemme. Jumalan tahto oli, että kun Jerusalemin juutalainen alkuseurakunta karkotettaisiin kaupungistaan ja kun lopulta myös se ”huone”, joka oli ennen Kristusta ollut heidän kotinsa, jäisi ”kylmilleen”; että kun Temppeli lakkaisi olemasta ja Jerusalem joutuisi pakanain tallattavaksi, evankeliumi Jumalan toimittamasta suuresta sovitusuhrista Golgatalla tulisi tiedoksi kaikille kansoille, ja pakanoille yli koko maanpiirin avautuisi ovi siihen Temppeliin, joka on kuolleiden sijasta rakennettu elävistä kivistä Jumalan hengelliseksi temppeliksi Hänessä eli Jeesuksessa Kristuksessa, joka on sen Kulmakivi.
8.
Pyhä Paavali kirjoittaa tästä asiasta Efesolaiskirjeessään, jonka katkelman kuulimme alttarilta:
Että te siihen aikaan ilman Kristusta olitte muukalaiset Israelin kyläkunnasta ja vieraat lupauksen Testamentista ja ei teillä toivoakaan ollut ja olitte maailmassa ilman Jumalaa, mutta nyt te Kristuksessa Jesuksessa olette. Jotka muinen taampana olitte, nyt te Kristuksen veren kautta olette lähes päässeet. Sillä hän on meidän rauhamme, joka molemmista on yhden tehnyt ja vaihe-aidan särkenyt, että hän lihansa kautta vihan otti pois, nimittäin lain, joka käskyihin päätetty oli, että hän kahdesta yhden uuden ihmisen lois itsessänsä ja tekis rauhan ja että hän ne molemmat Jumalan kanssa yhdessä ruumiissa ristin kautta sovittais, ja on vihan itse kauttansa kuolettanut.
Tässä on puhe meistä pakanoista ja juutalaisista. Vanhan liiton kansalla oli lupaukset ja liitto. Meillä ei ollut mitään. Kristuksessa meistä on kuitenkin tullut yhtä. Niille, jotka on kastettu ja jotka uskovat Jeesukseen, ei ole erotusta juutalaisen eikä pakanan välillä. Me olemme yhtä myös niiden ensimmäisten kristittyjen kanssa, jotka juutalaisina kuuluivat alkuseurakuntaan, ja niiden, jotka meidän aikamme juutalaisten parissa löytävät Jeesuksessa luvatun Messiaan ja tunnustavat Hänet Jumalan ainosyntyiseksi Pojaksi ja syntiensä sovittajaksi.
Sen sijaan, että vielä kahdentuhannen vuoden jälkeen kantaisimme sydämessämme vihaa juutalaisia kohtaan heidän Jeesuksen aikaisten poliittisten ja uskonnollisten johtajiensa tähden; sen sijaan, että ajattelisimme maastaan karkoitettujen juutalaisten jälkeläisten millään tavoin ansainneen ne hirvittävät vainot, joiden kohteeksi he ovat joutuneet ja joihin juutalaiset juurensa unohtaneet, mutta nimeltään kristityt ovat suurelta osin olleet syypäitä, meidän olisikin katsottava omaa tilaamme ja kysyttävä, eikö Herra Jeesus puhu tämän päivän evankeliumissa varoittavia sanojaan myös ja tässä ja nyt ennen kaikkea meille.
9.
Sillä meilläkin on takanamme kunniakas menneisyys omine profeettoinemme, joiden hautoja me mielellämme kaunistamme. Meillä on ollut kirkkoisät, keskiajan kilvoittelijat, uskonpuhdistaja Martti Luther, puhdasoppisuuden ajan suuret opettajat, postillojen ja hartauskirjojen laatijat. Meillä on ollut virsirunoilijamme ja säveltäjämme. Meillä on hengellisten kansanlaulujen kokoelmamme. Me muistamme suuria kansanherätyksiä ja puhumme rukoilevaisista, evankelisista, körttiläisistä, lestadiolaisista ja nyttemmin myös viidesläisistä esi-isistämme. Meilläkin on omat ”Jerusalemin temppelimme” ja ”isien perinnäissääntömme”.
Sen tähden myös meidän on syytä kysyä juuri nyt, paastonajan syvimmillä hetkillä, asuuko Jumala yhä meidän temppelissämme vai onko sekin vain tyhjää tilaa vanhojen seinien sisällä. Meidän pitää unohtaa kaikki juutalaisvastaisuus ja ylipäätään toisten vikoilu. Se sijaan meidän tulee kysyä, olemmeko me parannusta tekeviä syntisiä Jumalan edessä vai omista asemistamme kaikin käytettävissä olevin keinoin kiinnipitäviä ylipappeja, fariseuksia ja kirjaoppineita.
Jumala meitä armahtakoon, jos mekin olemme vain ulkopuolelta kalkittuja hautoja, jotka ovat sisältä täynnä saastaa ja kuolleiden luita! Jumala meitä armahtakoon, etteivät saarnamme, virtemme ja rukouksemme olisi puuteria ja pakkelia, joilla peitetään kääntymätön sydän ja siinä asuva viha ja pahat himot. Silloin me sanomme turhaan seuraavamme Jeesusta Hänen matkallaan Golgatalle. Sille sinne Hän vaelsi ollakseen syntisten Vapahtaja, ei ulkokultaisten kuoren kiillottaja.
Mutta jos olemme syntisiä omissa silmissämme; jos emme ajattele, että joku muu oli syyllinen siihen, mitä Golgatalla tapahtui; jos näemme itsemme siellä nauloja lyömässä ja pilkkaamassa Herraa ja kadumme ja kauhistumme sitä ja jos pyydämme katuvan ryövärin tavoin, että Herra muistaisi meitä, kun Hän tulee valtakuntaansa – silloin mekin olemme kuolevan murhamiehen kanssaa autuaita, armahdettuja ja pelastettuja.
Silloin voimme kiittää Jumalaa myös sellaisesta kummallisesta asiasta, ettei pienen seurakuntamme toimintaa rahoiteta verovaroin ja että siitä aika ajoin puhutaan vähän pahaakin. On suuri armo, jos saamme armahdettuina syntisinä ottaa edes jotakin kantaaksemme siitä, mitä meidän kahdentuhannen vuoden takaiset veljemme ja sisaremme joutuivat kokemaan, kun Jerusalem hävitettiin. Ennemmin, kuin yrittää puolustaa omin voimin tyhjää temppeliä, meidän pitää olla niitä, jotka vainojen tähden pakenevat Jerusalemista, mutta yhdessä Kristuksen kanssa ja Hänen sanansa ja sakramenttinsa mukanaan.
Sillä Jeesuskin kärsi ”ulkopuolella leirin”. Sinne me kuulumme ja sinne me myös Hänen kanssaan pakenemme. Pakenemme Hänen luokseen Golgatalle ja lopulta siihen Jerusalemiin, joka Taivaassa odottaa meitä – ja pakomatkalla kerromme Jeesuksesta kaikille, myös tämän päivän juutalaisille. Amen.